lauantai 26. tammikuuta 2013

Ladies Meeting


Tämän viikon tiistaina (22.1.) kaksi suomitalon naista pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa autoon ja lähtivät romanikylälle pitämään naistenpiiriä kahdestaan. Ei se varmaan inhimillisesti ollut kovin järkevää lähteä lähes kielitaidottomana aloittamaan uutta työmuotoa, mutta kun sydän niin vaati, niin mentävä oli. Onneksi yhteinen kieli löytyi, nimittäin korujen valmistus, ystäväni Sarin johdolla.  Oli ilo seurata naisten työskentelyä ja saada hoitaa myös paikalle tulleita pienokaisia.

Ennen naistenpiirin alkamista, kurkkasin ulos ja näin tämän n. 4-vuotiaan pojan pilkkovan perheelleen polttopuita, lähes itsensä mittaisella kirveellä.  Kävi niin hyvin laatuun, että ei voinut olla ensimmäinen kerta. Tämä nosti hymyn huulille, mutta samalla riipaisi  syvällä sydämessä. Pojan nuori äiti on tällä hetkellä Albaniassa hoidettavana syövän vuoksi ja tilanne on vakava. Perhe on vuokrannut meille tilan yhteisön keskeltä ja ollut muutenkin suureksi avuksi. Useita hyviä hetkiä olen heidän luonaan saanut viettää. Muistakaa tätä perhettä rukouksin ja erityisesti äidille pikaista toipumista.
Laulun ja tanssin iloa englanninkielisten ylistyslaulujen tahdissa

 Siinä sitä on menoa ja meininkiä, nimittäin lastentapahtumassa Kosovossa(kin)!  Olen sydämen sopukoita myöten kiitollinen siitä, että olemme saaneet tämän vuoden puolella aloittaa säännöllisen toiminnan Pristinan romaniyhteisön keskellä. Ja voin kertoa teille, että lapset ovat varmasti yhtä innoissaan kuin minäkin! Voi sitä iloa ja riemua, voisinpa lähettää teillekin maistiaisia! 

 


Siinä sitä on monenlaista sormenjälkeä. Olemme kaikki erilaisia, mutta voimme silti olla hyviä ystäviä keskenämme. Sydämessä on vielä paljon tilaa ja toivomme, että mahdollisimman moni lapsi tulee vielä mukavaan menoomme mukaan. Suuri sydän kertoo myös siitä, että Jumala rakastaa meitä. 

Kosovon murre tuottaa vielä hieman haasteita, mutta uskokaa tai älkää sain pitää ensimmäisen lastentilaisuuden selevällä suomen kielellä. Tulkkina toimi ystäväni Bela, joka hanskaa molemmat kielet todella hyvin. Hän on ollut suureksi avuksi monen monta kertaa, aina kampaajakäynneistä lähtien.  Tänään tulkkinani toimi ystäväni Nora täältä Milloshevan kylältä.. toki minä jossain vaiheessa vaihdoin kielen englannista suomeen ja ihmettelin, kun tulkkaus loppui. No ne on näitä Anskumaisia juttuja.. ;).





keskiviikko 16. tammikuuta 2013


Muistuipa tässä rakkautta näin iltasella pohdiskellessa hauska tapaus. Istuin yksinäni ravintolassa Kosovossa, kun kuulin aivan selvästi radiosta, dramaattisella miesäänellä: " Anna-Liisa, is it hard to love somebody?" ( Anna-Liisa, onko vaikeaa rakastaa?) Myöhemmin tosin selvis, että se olikin Arlissa :), mutta meinas tapahtumahetkellä mennä ruoka väärään kurkkuun.

maanantai 14. tammikuuta 2013


Se oli sitten se turkkilainen kahvi, joka minut sai vihdoinkin blogiani päivittämään. Tänään saimme kyseistä juomaa, kun kävimme suomitalon naisten kanssa palauttamassa naapuriin astioita. Viime viikolla astiat tulla tupsahtivat meille täynnä paikallista herkkuruokaa, nimeltään Pite. On tässä yhteisöllisyydessä siis paljon hyvääkin!

Huvittavin kokemus itsellä yhteisöllisyydestä lienee se, kun olimme naistenpiirissä Milloshevan kylällä ja illalla oli ohjelmassa nuorisokeskuksen pikkujoulut. Yhtäkkiä minulta kysyttiin, että kuinka laitan hiukset kyseiseen tapahtumaan. Vastasin vain, että shume normal, todella tavallisesti. Keskustelu kuitenkin eteni niin, että naiset päättivät yhdessä kylän kampaajan kanssa, että hiukseni suoristetaan illaksi ja se lähdetään tekemään saman tien. Näin tehtiin ja kiharapilveni asettui oikein mallikkaasti.

Yhteisöllisyyteen jaksaa suhtautua enimmäkseen positiivisesti, mutta välillä se hätkähdyttää, kun koko tuttavapiiri tietää asiasi tai kun puheenaiheena ovat liikakilosi tai iho-ongelmasi. Hyviä yhteisöllisyyden sietokyvyn koetinkiviä ovat myös paikallisbussit ja hieman arveluttavat "paikallistaksit" kombit. Kuljen niillä paljon ja enimmäkseen nautin matkustamisesta, sillä ne ovat oivallisia paikkoja kieli- ja kulttuuritreenille. Viime kerralla huomasin kuitenkin jo oppineeni jättämään omaan arvoonsa liian innokkaan huomionhaun, vieressä istuvat nuoret miehet toistivat sanani ja eleeni ylikorostetusti. Mitä tein minä? Jatkoin juttuani ystävälleni tavalliseen tapaan, ehkä mielessäni ajattelin majmun (=apina)! Tuon tärkeän sanan kieliopettajani on opettanut minulle, kun joudun hoitamaan asioita miesten kanssa, jotka eivät aina jaksa suhtautua vakavasti naiseen työntekijänä. Mutta tosiasiassahan minä se apina taidan olla. Ainakin kaikki vaikuttavat minut tuntevan ja käyttäytyvät välillä niin, kuin olisin eläintarhan häkissä nähtävyytenä.

Kylmä, karu Helsinki, muutan luoksesi ensi kuussa. Tiedän, että sinusta löytyy myös hyviä puolia, mutta nyt kipuilen. Kuinka pärjään ilman halauksia ja poskipusuja, kuulumisten vaihtoa? Oma suloisuutensa liittyy täkäläiseen alkujutusteluun, joka menee seuraavasti: Mire dita, ai je mire? (Hyvää päivää, voitko hyvin?) -Mire faleminderit. E ti? (Hyvin kiitos, entä sinä?) Mire, a je lodhe`? (Hyvin, oletko väsynyt?) Jo (=EN!!). Voin siis aina vastata jälkimmäiseen kysymykseen joo valehtelematta lainkaan. Päätän vain mielessäni tarkoitanko sillä suomalaista vai täkäläistä sanaa.

P.S. Turkkilaisen kahvin äärellä ei voi olla kiire, muuten tulee kahvinpurut suuhun!
Kunpa Kosovo olisi minulle entisestään opettanut, että ihmisten kohtaamisessa ei pitäisi myöskään olla kiire. Välillä minulla kyllä valuu sahanpurut komiasti korvista pihalle, itsekäs puupää, kun olen.



.