Ladies Meeting

 

Tämän viikon tiistaina (22.1.) kaksi suomitalon naista pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa autoon ja lähtivät romanikylälle pitämään naistenpiiriä kahdestaan. Ei se varmaan inhimillisesti ollut kovin järkevää lähteä lähes kielitaidottomana aloittamaan uutta työmuotoa, mutta kun sydän niin vaati, niin mentävä oli. Onneksi yhteinen kieli löytyi, nimittäin korujen valmistus, ystäväni Sarin johdolla.  Oli ilo seurata naisten työskentelyä ja saada hoitaa myös paikalle tulleita pienokaisia.

Ennen naistenpiirin alkamista, kurkkasin ulos ja näin tämän n. 4-vuotiaan pojan pilkkovan perheelleen polttopuita, lähes itsensä mittaisella kirveellä.  Kävi niin hyvin laatuun, että ei voinut olla ensimmäinen kerta. Tämä nosti hymyn huulille, mutta samalla riipaisi  syvällä sydämessä. Pojan nuori äiti on tällä hetkellä Albaniassa hoidettavana syövän vuoksi ja tilanne on vakava. Perhe on vuokrannut meille tilan yhteisön keskeltä ja ollut muutenkin suureksi avuksi. Useita hyviä hetkiä olen heidän luonaan saanut viettää. Muistakaa tätä perhettä rukouksin ja erityisesti äidille pikaista toipumista.

Laulun ja tanssin iloa englanninkielisten ylistyslaulujen tahdissa

 Siinä sitä on menoa ja meininkiä, nimittäin lastentapahtumassa Kosovossa(kin)!  Olen sydämen sopukoita myöten kiitollinen siitä, että olemme saaneet tämän vuoden puolella aloittaa säännöllisen toiminnan Pristinan romaniyhteisön keskellä. Ja voin kertoa teille, että lapset ovat varmasti yhtä innoissaan kuin minäkin! Voi sitä iloa ja riemua, voisinpa lähettää teillekin maistiaisia! 

 

 

Siinä sitä on monenlaista sormenjälkeä. Olemme kaikki erilaisia, mutta voimme silti olla hyviä ystäviä keskenämme. Sydämessä on vielä paljon tilaa ja toivomme, että mahdollisimman moni lapsi tulee vielä mukavaan menoomme mukaan. Suuri sydän kertoo myös siitä, että Jumala rakastaa meitä. 

Kosovon murre tuottaa vielä hieman haasteita, mutta uskokaa tai älkää sain pitää ensimmäisen lastentilaisuuden selevällä suomen kielellä. Tulkkina toimi ystäväni Bela, joka hanskaa molemmat kielet todella hyvin. Hän on ollut suureksi avuksi monen monta kertaa, aina kampaajakäynneistä lähtien.  Tänään tulkkinani toimi ystäväni Nora täältä Milloshevan kylältä.. toki minä jossain vaiheessa vaihdoin kielen englannista suomeen ja ihmettelin, kun tulkkaus loppui. No ne on näitä Anskumaisia juttuja.. ;).

Muistuipa tässä rakkautta näin iltasella pohdiskellessa hauska tapaus. Istuin yksinäni ravintolassa Kosovossa, kun kuulin aivan selvästi radiosta, dramaattisella miesäänellä: " Anna-Liisa, is it hard to love somebody?" ( Anna-Liisa, onko vaikeaa rakastaa?) Myöhemmin tosin selvis, että se olikin Arlissa :), mutta meinas tapahtumahetkellä mennä ruoka väärään kurkkuun.

Se oli sitten se turkkilainen kahvi, joka minut sai vihdoinkin blogiani päivittämään. Tänään saimme kyseistä juomaa, kun kävimme suomitalon naisten kanssa palauttamassa naapuriin astioita. Viime viikolla astiat tulla tupsahtivat meille täynnä paikallista herkkuruokaa, nimeltään Pite. On tässä yhteisöllisyydessä siis paljon hyvääkin!

Huvittavin kokemus itsellä yhteisöllisyydestä lienee se, kun olimme naistenpiirissä Milloshevan kylällä ja illalla oli ohjelmassa nuorisokeskuksen pikkujoulut. Yhtäkkiä minulta kysyttiin, että kuinka laitan hiukset kyseiseen tapahtumaan. Vastasin vain, että shume normal, todella tavallisesti. Keskustelu kuitenkin eteni niin, että naiset päättivät yhdessä kylän kampaajan kanssa, että hiukseni suoristetaan illaksi ja se lähdetään tekemään saman tien. Näin tehtiin ja kiharapilveni asettui oikein mallikkaasti.

Yhteisöllisyyteen jaksaa suhtautua enimmäkseen positiivisesti, mutta välillä se hätkähdyttää, kun koko tuttavapiiri tietää asiasi tai kun puheenaiheena ovat liikakilosi tai iho-ongelmasi. Hyviä yhteisöllisyyden sietokyvyn koetinkiviä ovat myös paikallisbussit ja hieman arveluttavat "paikallistaksit" kombit. Kuljen niillä paljon ja enimmäkseen nautin matkustamisesta, sillä ne ovat oivallisia paikkoja kieli- ja kulttuuritreenille. Viime kerralla huomasin kuitenkin jo oppineeni jättämään omaan arvoonsa liian innokkaan huomionhaun, vieressä istuvat nuoret miehet toistivat sanani ja eleeni ylikorostetusti. Mitä tein minä? Jatkoin juttuani ystävälleni tavalliseen tapaan, ehkä mielessäni ajattelin majmun (=apina)! Tuon tärkeän sanan kieliopettajani on opettanut minulle, kun joudun hoitamaan asioita miesten kanssa, jotka eivät aina jaksa suhtautua vakavasti naiseen työntekijänä. Mutta tosiasiassahan minä se apina taidan olla. Ainakin kaikki vaikuttavat minut tuntevan ja käyttäytyvät välillä niin, kuin olisin eläintarhan häkissä nähtävyytenä.

Kylmä, karu Helsinki, muutan luoksesi ensi kuussa. Tiedän, että sinusta löytyy myös hyviä puolia, mutta nyt kipuilen. Kuinka pärjään ilman halauksia ja poskipusuja, kuulumisten vaihtoa? Oma suloisuutensa liittyy täkäläiseen alkujutusteluun, joka menee seuraavasti: Mire dita, ai je mire? (Hyvää päivää, voitko hyvin?) -Mire faleminderit. E ti? (Hyvin kiitos, entä sinä?) Mire, a je lodhe`? (Hyvin, oletko väsynyt?) Jo (=EN!!). Voin siis aina vastata jälkimmäiseen kysymykseen joo valehtelematta lainkaan. Päätän vain mielessäni tarkoitanko sillä suomalaista vai täkäläistä sanaa.

P.S. Turkkilaisen kahvin äärellä ei voi olla kiire, muuten tulee kahvinpurut suuhun!
Kunpa Kosovo olisi minulle entisestään opettanut, että ihmisten kohtaamisessa ei pitäisi myöskään olla kiire. Välillä minulla kyllä valuu sahanpurut komiasti korvista pihalle, itsekäs puupää, kun olen.



.

Kiitollisin mielin tässä istuskellaan romanikylällä uusissa vuokratiloissa. Seurakuntamme Pristinassa vuokrasi toimintaa varten tilan romaniyhteisön keskeltä. Työtä luotsaa kuvan oikeassa alalaidassa oleva Blerim, jolla on halu ja näky toimia oman kansansa hyväksi.

Tulin tänne vajaa kaksi kuukautta sitten tekemään työtä ensisijaisesti romanien parissa. Vielä on yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, jotka olen kylällä viettänyt, mutta uskon, että pian työ lähtee laajenemaan. Ainakin sellainen kutina on viime aikojen tapahtumista.

Vuokratiloissa riittää vielä remontoitavaa... Olisi kiva saada lattiaan matto, seiniin peittävämpi maalikerros ja ei se lämmityskään pahitteeksi olisi. Työn edistymistä on hankaloittanut pieni budjetti, mutta olen kiitollinen siitä, että seurakunta lähti aivan uskonvaraisesti liikkeelle maksamalla ensimmäisen kuukauden vuokran. Heillä on näkynä, että tässä kaupungissa olisi vuoden 2015 loppuun mennessä romaniseurakunta.

Tällä viikolla saimme remonttia varten avustusta kahdesta Suomen seurakunnasta, joista toinen sattuu olemaan rakas kotiseurakuntani Kaustisella. Upeaa nähdä jälleen tätäkin kautta, miten Jumala on laskenut romanityön  sydämellemme.

Tänään lähdimme sitten Mannien ja Blerimin kanssa mittailemaan tarvittavan maton kokoa ja maalin määrää. Miehet ja metrimitta...tuntuu toimivan kaikkialla, kummasti sitä tuli vauhtia ja puheen sorinaa, kun saivat remonttia suunnitella. Hieno juttu!

Me naiset saatiin istuskella, juoda omenamehua ja syödä keksejä. Vähästään antoivat, tuntui sydämessä asti. Tiistaina kävimme allekirjoittamassa vuokrasopimuksen ja pääsin samalla ensimmäiselle kotikäynnille romanikylällä. Turkkilainen kahvi maistui ja suloinen romanityttö jaksoi opettaa minulle uusia sanoja piirtämieni kuvien kautta.

Tänään ennen kylälle lähtöä luin Jesajan kirjaa jatkaen kohdasta, johon olin viimeksi jäänyt: " Sinä onneton, myrskyn piiskaama, sinä, jota kukaan ei lohduta! Malakiitilla minä peitän sinun seinäsi, minä lasken sinun perustuksesi safiireista, rubiineilla minä päällystän sinun muuriesi harjat, sinun porttisi minä rakennan vuorikristallista ja jalokivistä koko sinun ympärysmuurisi. Herra itse on opettava sinun poikasi. Runsas on lastesi onni ja rauha." ( Jes 54:11-13) Hetkeen, jossa olimme lähdössä valitsemaan maalia ja mittaamaan maton mittoja, tämä raamatunkohta puhui minulle paljon! Romanikansalle, joka on kautta vuosisatojen joutunut kohtaamaan monenlaista kärsimystä ja alaspainamista, on Jumalalta hyvä suunnitelma. Jumala haluaa lohduttaa, nostaa ja pelastaa heidät. Myös täällä Kosovossa, myös tässä romaniyhteisössä. Sydämen sopukoista asti olen kiitollinen, että saan olla työn alkuvaiheissa mukana!

Kotini on linnani...

Kotitalo ilta-auringon aikaan

 Niin sinä kävi, että muut suomitalon asukkaat pujahtivat Ranskaan Fidapäiville ja minä jäin talo- ja koiravahdiksi Kosovoon! Valinta oli oma. Kaduttaako? Ei!! Yksin asioita hoitaessa olen oppinut uusia asioita ja bussilla kulkeminen on oiva tapa päästä paikalliseen tunnelmaan mukaan.. kuten myös ne ihanat kahvilat, joissa herkkucappucino maksaa euron...Olen saanut kokea myös seurakuntalaisten sympatiaa ja huolenpitoa.

Pelottaako? Kyllä välillä! Viime yönä heräsin kovaan meteliin. Meni hetki kunnes tajusin, että alakerran pelipaikan väki, pelasi Playstationia vain vähän tavallista riehakkaammin. Minä en ole vielä sinne äijien sekaan uskaltautunut, mutta omistaja tervehtii jo aamuisin iloisesti, kuten myös viereisen putkikaupan pitäjä. Sähkökatkokset ovat osa normiarkea, saa muistaa rukouksin, ettei niitä  tulisi iltaisin, kun on pimeää...

Tässä on kirpun kokoinen Onni-koira! Siltä se todella tuntuu, sillä siskollani on saman niminen koira, merkki vain on Saksanpaimenkoira :). Hyvin näyttää kummallekin uppoavan limsapullolla leikkiminen ajanvietteenä.

Ranska vai Kosovo- ei ollut vaikea valinta minulle. Kumpaan itse menisit mielummin?
Toki mulla on teitä rakkaat Ranskassa olijat ikävä! Olisi ollut huikeaa tavata lähettipäivillä! Shihemi shpejt! Nähdään pian! 

Liikenteen vilskeessä

Kyllä, se olin minä, joka ajoin eilen Kosovon pääkaupungin Pristinan liikenteessä. Minä, joka vasta viime kesänä uskaltauduin ajamaan Helsingin keskustassa. Minä, joka olen sujuvasti väistänyt ajamisen suurkaupunki Kokkolan keskustassa,  jättämällä auton City Marketin parkkikselle. Minä tein sen, yhdessä kahden valppaan kyydissä olijan kanssa. Täkäläisessä liikenteessä ihmisiä ja autoja voi puikkelehtia lähes mistä vain, niin on hyvä, että myös muilla matkustajilla on silmät auki.

Asun pienessä 1000 hengen kylässä Milloshevassa, joka sijaitsee n. 20 kilometrin päässä Pristinasta. Kylän halki kulkee vilkasliikenteinen katu ja välillä on iltaisin vaikea saada unta, kun huoneeni sijaitsee kadun puolella. Tietä pitkin kulkee päivittäin jos jonkinmoista menopeliä aina hevosrattaista panssariautoihin saakka. Suora tie tekee valitettavan monen autoiljan kaasujalan painavaksi ja osa paikallisista tuntuu ottavan tien ylittämisen turhan rennosti. Viimeksi tänään nuori tyttö joutui auton töytäisemäksi ja reilu kuukausi sitten 17-vuotias poika kylällämme kuoli.

Nuorisokeskus House of Hope

Tämän surullisen tapahtuman johdosta kylällämme sijaitseva nuorisokeskus House of Hope järjesti liikennekampanjan. Ensin käytiin koululla pitämässä liikennevalistusta paikallisen poliisin kanssa. Opetukseen toi lisätehoa saksalaisten harjoittelijoiden esittämät draamat ja lopuksi oppilaat kirjoittivat koskettavia kirjeitä autoilijoille.

Maanantaina 15.10. jalkauduimme liikenteen keskelle House of Hope-tiimin sekä kolmen paikallisen poliisin kanssa. Myös suomalaisia rauhanturvaajia oli valvomassa tilannetta. Poliisit pysäyttivät autoja ja tiimi kertoi kuljettajille, mistä kampanjassa on kyse. Saimme myös antaa heille  lasten kirjoittamia kirjeitä sekä muuta varta vasten valmistettua materiaalia. Koskettavaa oli, että jokainen, jolta työparini Leonora kysyi, että olivatko he tietoisia kylällä sattuneesta kuoleman tapauksesta, oli siitä kuullut.

Trebate voziti polako!

Kun kampanjan sisältö tuli poliisille tutummaksi, hän alkoi pysäyttämään kerrallaan kaksi autoa, yhden paikalliselle Leonoralle ja toisen itselleen ja minulle. Minun roolini oli lähinnä sanoa Mir Dita (Hyvää päivää), hymyillä ja ojentaa kampanjamateriaalit. Poliisi itse hoiti keskustelun. Sen verran hänellä oli pilkettä silmäkulmassa, että säikäytti muutamia autoilijoita, pyytämällä henkilötodistuksia... jatkoi kuitenkin pian rennosti selostamaan kampanjan todellista merkitystä. Pari autoilijaa puhui ainoastaan serbiaa ja olin todella onnellinen, että pystyin keskustella heidän kanssaan bosnian taitojeni pohjalta. Osasin jopa sanoa, että teidän tulee ajaa varovasti: Trebate voziti polako!

Liikennekampanja tuli todella tarpeeseen, sillä Kosovossa kuolee vuosittain n. 950 henkilöä liikenteessä. Myös tv-toimitus saapui paikalle tekemään kampanjasta jutun iltauutisiin. Ja hyvän jutun tekivätkin! Haastattelivat autoilijoita, kyläläisiä ja nuorisokeskuksen koordinaattoria Leonoraa. Kuulemma minäkin näyin Kosovon iltauutisissa, vinkeetä!

Kampanjaan kuuluu myös upeat tienvarsikyltit, joissa autoilijoita pyydetään noudattamaan nopeusrajoitusta. Kyltin kuvassa on  lapsia tältä kylältä (sis.pari suomalaista) ja viestinä, että rakastamme elämäämme. Ennen Kosovoon tuloani sain olla mukana kotiseurakuntani Kaustisen Helluntaiseurakunnan lastentilaisuudessa. Siellä lauloimme vanhaa tuttua laulua, jota soisin laulettavan myös tällä kielellä, tässä maassa, näissä sydämissä:

" Valppain mielin muista sä aina vaaroja liikenteen.
Kaikki säännöt mieleesi paina, paina ne tarkalleen.
Säännöt ne vasta auttavat lasta turvassa kulkemaan.
Vältä vaaraa uhmailemasta, sääntöjä seuraa vaan.

Muista aina: Liikenteessä monta vaaraa ompi eessä.
Siksi valpas aina mieli se on turva verraton.

Suojatietä muista sä käyttää, se kadun poikki vie.
Valkoviiva ohjaa ja näyttää missä on suojatie.
Niin vasemmalle, kuin oikealle katsahda sittenkin,
silloin et jää auton alle tiesi on turvaisin.

Muista aina: Liikenteessä monta vaaraa ompi eessä.
Siksi valpas aina mieli se on turva verraton.

Kaupunki on kauhean suuri, joskus se eksyttää.
Ällös pelkää on apu juuri poliisisetä tää.
Hän voipi vaikka neuvoa, taikka muutenkin auttaa niin.
Siinä missä on paha paikka, turvaudu poliisiin.

Muista aina: Liikenteessä monta vaaraa ompi eessä.
Siksi valpas aina mieli se on turva verraton.

Leikitellä ei pidä tiellä, sen sinä muistat kai.
Monta kertaa leikit ne siellä hirveän lopun sai.
Äitikin uottaa, toivoo ja luottaa lapsia koulustaan.
Ei saa huolta äidille tuottaa tuhmilla tempuillaan.

Muista aina: Liikenteessä monta vaaraa ompi eessä.
Siksi valpas aina mieli se on turva verraton."

Kuvista kiitos, Erno Manni!