Eilen Kosovossa oli kiitospäivä ja vietimme sitä seurakunnassa suurella joukolla. Ei olisi paremmalle päivälle omat synttärit voineet osua, sillä tunnelma oli korkealla ja pöydät notkuivat ruoista ja herkuista. Leipomamme korvapuustit maistuivat etenkin saksalaisille ystävillemme ja he yrittivätkin pitää muut niiden ääreltä pois, sanoen niitä pahoiksi. Pilke silmäkulmassa taisi heidät kuitenkin paljastaa ja paikallisetkin uskaltautuivat näitä suomilipuin koristeltuja pullia maistamaan.
Eilen ylistyslauluja albaniaksi tavatessani, sydämeni täytti suuri kiitollisuus eletyistä vuosista ja tästä hetkestä. Jumalan uskollisuus ja hyvyys on ollut todellista minunkin elämänmakuisella taipaleella. "Tänne saakka on tultu Hänen voimassaan, huomispäivästä vielä en tiedä. Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan, vieköön Hän minne tahtoo vain viedä." (Pekka Simojoki)
Keskiviikkona oli kylällämme naistenpiiri, jossa valmistettiin sanomalehdistä koreja. Ystäväni äiti ei pystynyt olemaan siellä voimakkaan maalin hajun vuoksi ja lähdin hänen kanssaan kävelylle. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta kummasti me juttuun tultiin. Tunti vierähti nopeasti, kun kävimme ensin minun luona kahvilla ja sen jälkeen hänen kodissaan mehulla. Sain ylläolevan ruusun hänen puutarhastaan ystävyyden osoitukseksi. -Se haastaa minua albanian kieliopintoihin, muistuttaen kuitenkin samalla lempeästi, että rakkaus ja ystävällisyys ovat sitä kieltä, jota ymmärretään kaikissa kansoissa ja kulttuureissa.
